Nahka, valkkari, flatti vai jokin muu rotu seuraavaksi koiraksi?

Mahdollisen seuraavan koiran rotu tulee puheeksi melko usein. Asia ei ole millään tavalla ajankohtainen moneen vuoteen, sillä Leossa ja Sannissa on koiraa yhteen laumaan juuri sopivasti. Eli tulevan koiran rodun miettiminen on ihan vain ajatusleikkiä. Meillä on ollut ilo jakaa elämämme ihan erilaisten koirien kanssa. Jokainen koira on tietenkin oma ainutlaatuinen persoonansa ja jokaiseen rakastuu yhtä kovin. Jonkinlainen ajatus kuitenkin on syntynyt siitä, millainen on sopivin koira juuri meille.

Ensimmäinen koirani oli monirotuinen pystykorva Töpö, jonka sain täytettyäni 11 vuotta. Täysin korvaamaton lapsuudenystävä, joka oli aina mukanani kaikkialla. Töpö eli vajaa 17 vuotta ja sen kanssa tehdyt lukemattomat metsälenkit vaikuttivat jopa ammatinvalintaani. Sen kanssa touhuaminen opetti paljon koirista ja niiden oppimisesta. En enää ottaisi puhtaasti metsästyskoirarotua, mutta olen tosi iloinen, että olen saanut sellaisenkin kanssa jakaa elämäni. Töpö osasi huikean määrän temppuja, braavurinumero oli käskystä aivastaminen. :D Olimme joka kesä lapsille ja nuorille suunnatulla koiraleirillä, joten jo silloin iso osa kavereista oli koiraihmisiä. 

Valkoisiinpaimenkoiriin ihastuin jo silloin, kun rodusta ei vielä monikaan Suomessa tiennyt. Pitkä aikainen haave omasta valkoisesta toteutui 2007, kun Dio (BH TK1 Weissen Lindenhof Dionysos) syntyi ja muutti meille. Dio oli ja tulee aina olemaan se elämäni koira, joka tuntui sielunkumppanilta. Edelleen satuttaa jossain määrin ajatella Dioa. Sen hiukan surumieliset silmät ja rauhallinen olemus ovat piirtyneet ikuisesti sydämeen. Se oli miun peruskallio, älykäs ja loppuun asti uskollinen. Ehdittiin paljon sen lyhyeksi jääneen elämän aikana. Matkustella, harrastaa (agi 3, toko AVO, PK-jälki) ja ennen kaikkea elää joka päivä yhdessä tavallista arkielämää. Dio sairastui 4-vuotiaana imusolusyöpään ja vaikka hoidoilla saimme laadukasta ja arvokasta jatkoaikaa, menetimme sen 5-vuotiaana. Se oli hirvittävän rankkaa aikaa, eikä unohdu koskaan. Dion vielä ollessa terve, pidin itsestään selvänä, että meille tulee jatkossakin valkkareita. Dion kuoleman jälkeen ajatus oli täysin mahdoton. Että tulisi etäisesti sitä muistuttava koira, joka ei kuitenkaan olisi Dio. Pelkäsin hetken, että näin käy jokaisen koiran kohdalla ja on aina "pakko" vaihtaa rotua. 

Kaunis Dio <3

Jos nyt rotua yrittää ajatella objektiivisesti, niin se on hiukan turhan raskas agilitykoiraksi, vaikka mitä mainioin harrastuskaveri siihen onkin. Ja luonteissa on valitettavan paljon heikkouksia. Paljon olen valkkareita tavannut ja nähnyt koko luonnekirjon hyvin arasta ja toimintakyvyttömästä oikein kivoihin yksilöihin. Dio oli huippuyksilö, joskin selvästi varautunut vieraita kohtaan, mikä tuotti ehkä eniten ongelmaa hoitopaikkojen suhteen. Onneksi meillä siihen aikaan oli ihana varalauma Diolle, jossa sitä pidettiin kuin omaa koiraa ja jossa Dio viihtyi kuin kotonaan. On silti helpompi elää avoimen koiran kanssa. Hieno rotu, toivottavasti kasvattajat tekevät viisaita päätöksiä.

En ikinä pitänyt itseäni noutajaihmisenä, mutta olen aina pitänyt flatteja kaikista kauneimpina noutajina ja ihastunut niiden iloisuuteen. Sanni tuli elämäämme vähän varkain, mutta on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Eihän se flattikaan rakenteeltaan sopivin agilitykoira ole, mutta ihana harrastuskoira siihen ja melkein mihin lajiin vain se silti on. Flatissa viehättää etenkin luonne. Loputon energia, rohkeus, ystävällisyys ja sellainen "ei välitetä pienestä" -asenne. Ehkä se välillä menee jo puupäisyyden puolelle, mutta mitään luovuttajia tai hienohelmoja ne eivät todellakaan ole. Ja tuleehan siitä väkisin itsekin hyvälle tuulelle, kun toisen häntä heiluu lähes 24/7. (usein myös unissaan viuhtoo hännällään :) ) Voin hyvin uskoa, että vielä joskus meillä asustaa pieni flattityttö. Katsotaan, toteutuuko tämä ennustus jonain päivänä...

Sk colliesta ehdittiin molemmat haaveilla reilusti yli vuosikymmen. Tämän rodun kohdalla voin sanoa varmaksi, että niitä tulee meille lisää! Niissä viehättää sopiva koko, lyhyt turkki ja monipuolisuus. Useimmat tapaamani nahkat ovat mainioita perhekoiria ja samaan aikaan erittäin toimivia harrastuskoiria. Lonkkatilanne on rodussa loistava ja suht terveitä noin muutenkin. Rakenteeltaan oikein hyviä agilityyn ja PK-puolelle. Tällä vähäisellä kokemuksella tuntuu, että ovat älykkäitä, nopeasti oppivia ja tykkäävät yhdessä tekemisestä. Toki, jos omia vertaan, niin on Leo paljon pehmeämpi ja enemmän herkkis kuin Sanni. Toisaalta se on terävämpi ja kiihkeämpi, jonka voi laskea eduksi tai haitaksi ihan siitä riippuen, mitä koiralta odotetaan. Kaikissa roduissa on suuri vaihtelu yksilöiden välillä, joten tuo vertailu ei perustu muuhun kuin omiin koiriini. Tärkeintä koirassa on, millaista sen kanssa on perusarkielämä, kun sitä suurin osa ajasta on. Mutta toki itselleni myös harrastusominaisuudet merkitsevät, kun jotain haluan jokaisen koirani kanssa harrastaa. Onneksi vaihtoehtoja on niin paljon, että sopiva laji löytyy kyllä.

Otsikkoon vastaus: meille tulee ainakin sk collieita. Todennäköisesti myös muita paimenkoiria. Ja paimenkoirapainotteisen pakan voi tassutella tulevaisuudessakin sekaisin flatti.