Vapun viettoa ja Lahden ryhmänäyttelyt

Vappuviikonloppu vietettiin parhaassa paikassa maan päällä: omalla mökillä. Kesän ensimmäiset yöt mökillä ovat aina erityisiä. Viis siitä, että aamuyön viileydessä piti kaivautua kolmen peiton alle, niin ihmisten kuin koirienkin. Läheisyys lämmittää ja nukuttiinkin kaikki neljä yhtenä kasana.

Sinivuokot olivat syttyneet tuikkimaan kuusten alle. Näky, joka on yhtä ihastuttava joka kevät.

Mökin takana virtaava puro kuuluu kevään ääniin, kuten lintujen laulukin.

Sannin kanssa ihasteltiin silmissä suurenevia hiirenkorvia.

Rantahiekassa painiminen oli koirista parhautta. Leo oli myös rasittavan tarkka uimavalvoja. Se käyttäytyi hysteerisesti, kun jompi kumpi meistä yritti pulahtaa saunasta järveen. Se teki yhden lentävän lähdön suoraan saunasta (ylälauteilta), kun kuuli risahduksen rannasta. Se luuli isäntänsä olevan hukkumaisillaan ja paineli veteen etsimään häntä. Voi, että se tuli iloiseksi löydettyään Tepon kuivalta maalta! 

Ranta oli aika möyhityn näköinen hra Kaivurin jäljiltä...

Ihan eristyksissä ei sentään koko viikonloppua oltu, vaan käytiin läheisillä mökeillä kyläreissuilla. Kiitos vaan heille hyvästä seurasta! Leon kanssa myös tehtiin pienet hakutreenit. Se teki menneellä viikolla täyden kympin ilmaisut kentällä omalla hakuporukalla. Epäröimätön rullan otto, vaikka oli millä puolella maalimiestä. Toi ripeästi sivulle kiepsahtaen, irroitti vasta käskystä ja odotti "näytä"- käskyä kiltisti. Sillä oli aina kauhea kiire vetää palkka naamaan, kun piti päästä jatkamaan. Kierrokset nousee vaan maalimieheltä toiselle ja viimeisellä piti käskyllä muistuttaa rullan pidosta irrotuskäskyyn saakka. Mutta olin hyvin tyytyväinen Leon tekemiseen! Mielestäni ilmaisu on nyt siinä pisteessä, että sen voi siirtää metsään.

Leo ja ilmaisurulla.

Koska ilmaisut olivat menneet niin hyvin, harjoiteltiin mökin lähimetsässä etsimistä. Tallattiin alue ja maalimies eli Teppo meni takakautta etukulman lähelle ja siirtyi sieltä takakautta kahteen muuhun piiloon lähelle takalinjaa. Oli hyvin piilossa. Ekalla pyysin ääniavun, kaksi jälkimmäistä tehtiin ilman. Todella hienot suorat pistot! Eikä vaikeuksia löytämisessä. Onhan se ihan eri asia, kun on perheenjäsen maalimiehenä, mutta Leon ekaksi pitkän matkan maalimieheksi yli puoleen vuoteen, oli hyvä suoritus.

Sanni puolestaan kävi ryhmänäyttelyissä Lahdessa 1.5. Näyttelyt olivat Jokimaan raviradalla ja päivä oli kaikin puolin onnistunut.

Hiukan hirvitti tuomarin tiukka linja. ERI:t olivat tiukassa ja H ja T:kin käytössä. Sannin korvat ja kaula olivat ehkä jo hiukan kasvaneet ulos parhaasta trimmistä ja ajattelin, että mein kokemattomalla esiintymisellä EH on tulos, johon olisin tyytyväinen. Sinänsä kehään meno ei jännittänyt tippaakaan, kun Sannin esiintymiseen voi luottaa. Se on maailman kivoin koira kehässä. Seisoo maltillisesti miten pitkään vain ja häntä heiluu eli näyttää iloiselta. Tein vaan kardinaalivirheen, kun jätin namin juostessa vastakkaiseen käteen. Sanni kyttäsi namikättä ja ravasi pää alhaalla ja kenossa. Just tästä meitä varoitettiin näyttelykoulutuksessa kuukausi takaperin, mutta enhän minä enää sitä muistanut. Jatkossa (yritän) muistaa.

Tutustuin tosi kivoihin ihmisiin kehän laidalla ja aika meni äkkiä. Terhille olen kiitollinen luvasta käyttää hienoja kuvia. Laadukkaat kuvat ovat meidän blogissa vielä tätä nykyä harvinaista herkkua.

Pönötystä...

Sannin arvostelu: "Hyväkuntoinen veteraaninarttu. Miellyttävä pää ja ilme. Riittävä kaula. Sopiva luusto. Tilava runko. Tasapainoiset kulmaukset. Liikkuu rodunomaisesti, mutta etuosa putoaa liikkeessä. Hyvä turkki. Hyvä luonne." ERI VET 2 tuomari: Reia Leikola-Walden.

Näyttelyt ovat kiva eläkepäivien harrastus meille. Itselläni oli paljon ennakkoluuloja niitä kohtaan ja moni asia on ollut iloinen yllätys. Miksi vasta nyt? Tässä syitä ja päivitetty mielipide.

Muut näyttelyihin tulijat suhtautuvat hommaan kuoleman vakavasti ja "haistavat" jo etäältä, että me vain huvitellaan siellä. Wrong! Oikeastaan kukaan tapaamani ihminen ei ole ollut liikenteessä haudan vakavalla asenteella. Niin collie- kuin flattikehänkin laidalla olen tavannut iloisia, avuliaita ja mukavia ihmisiä.

Sanni ei tykkää näyttelyistä, eikä sillä ole sinne sopivaa turkkia, vaikka rakenteeltaan onkin erinomainen rotunsa edustaja. Väärin taas tuo ensin mainittu. Sanni on nauttinut, kun saa olla minun kanssani ilman sähläävää Leoa ja saa nameja tekemättä juuri mitään. Kuten varmaan kaikki flatit, se tykkää kopeloinnista. Turkkia Sannilla ei tosiaan ollut vuosiin. Sen takia se nuorena saikin aina EH:n niinä harvoina kertoina, kun näyttelyissä käytiin. En oikein edes huomannut, missä vaiheessa sileäkarvattomasta noutajasta tuli sileäkarvainen.

Ei osata toimia näyttelyissä, enkä ikinä opi nauhan värien merkitystä tai sitä, kuka osallistuu kilpailuluokkaan. Tarvitseeko edes kommentoida? Ei kehässä seisoskelu ja ympärijuoksu tunnu missään tokokokeiden tai BH-kaavion ulkoa opettelun jälkeen. Se onkin kivan stressitön harrastus. Nauhojen värit on osin mystisiä ja luulin yhä, että valioluokka on veteraaniluokan jälkeen, mutta onneksi siellä kyllä kerrotaan meille tyhmemmillekin, kenen vuoro milloinkin on.

En ikinä uhraisi aikaa tai rahaa näyttelyreissuihin, josta saa vain silloisen tuomarin näkemyksen koirasta. Never say never... Totta on, että kiireisinä harrastusvuosina suunnattiin Sannin kanssa mieluummin agilitykisoihin tai vaikka kauemmas jälkitreeneihin kuin näyttelyihin. Yhä arvostan itse menestystä toiminnan lajeissa paljon enemmän kuin näyttelyssä saatuja tuloksia. Mutta näyttelyistä saa muutakin kuin tuomarin mielipiteen, mikä sekin on tosin ihan kiinnostava. Siellä tapaa vanhoja ja uusia koiratuttavia ja siellä on kiva viettää aikaa kauniita koiria ihaillen. Usein myös koiratarvikeshoppailu on mahdollista. Mitään tavoitteita meillä ei Sannin kanssa ole, eikä kierrellä kuin lähikehiä tai reissun varrelle osuvia näytelmiä. Mutta siellä siis tavataan jatkossakin!